The Tølks tulee jälleen 2023 ja millä lailla!!!
Yhtye on viettänyt covid ajan managerinsa pakottamana hermeettisesti suljetussa järjestelmässä ja heidät on päästetty soittamaan lähes pelkästään vain treenikämpälle. Ne keikat, missä yhtye on päästetty irti ja ihmisten ilmoille, ovat paikalla olijoiden mukaan olleet sitten sitäkin riehaakkampia bakkanaaleja. Esiintymispaikat ovat huhujen mukaan olleet keikkojen jälkeen kuin kiimaisten caterpillareiden parittelun jäljiltä.
Yhtyeen luomisvoiman ensi trombina julkaistaan vuoden 2023 alkupuolella ”Where have you gone” single. Tällä kappaleella yhtye tatuoi nimensä laajemman yleisön aivopoimuihin ja tietoisuuteen. Yhtyeen on marssimassa kesän 2023 aikana studioon eli jatkoa tulee seuraamaan."
Katsasta enemmän uudesta single-lohkaisusta musiikkiosiossa!
Yhtyeen jäsenet
John Adler - rummut
Yhtyeen rumpali ja rytmiosaston toinen kivijalka. Yhtyeen ainoa jäsen, joka on todistettavasti saanut kahden vuoden sisällä kiinteää ruokaa. Muppetien elukka ja John omaavat syvän keskinäisen kunnioituksen toistensa hyvinkin samanlaista soittotyyliä kohtaa. ”Peltien surma” on hänen toinen nimensä.
Larry Beachley - kitara, vokaalit
Yhtyeen laulaja ja soolokitaristi sekä kantava melodinen voima ja toinen lauluntekijä. Larryn soittotyyli levittää Tølksin perusrockin päälle strösseliharson, joka tuo rockiin kuuluvan röyhtäilevän bling-blingin, mutta myös murinan takaisin. Yhtyeen sielu kulminoituu tässä miehessä.
Blash - basso
Yhtyeen basisti, joka muuraa toisena yhtyeen rytmille massiivista kivijalkaa. Lisäksi fonit kuuluvat repertuaariin. Tyyliniekka niin musiikillisesti kuin lavaesiintymisenkin osalta, jota monet yhtyeet tänäkin päivänä kopiovat. Alle 130 db voimakkuudella soitettu bassosoolo on Blashin mielestä vasta soittimen virittelyä.
Mike Gallop - kitara, vokaalit
Yhtyeen ”rytmikitarisaristi” ja toinen laulaja sekä kappaleiden perusrungon tekijä. Keikoilla Mike käyttää kaljamahaimplanttia. Vapaa-aika kuluu Mikelta pirtuaalitodellisuudessa jumalilleen uhraten.
The Tølks - Rockyhtyeen pitkä historia
Larry ja Mike tapasivat toisensa kaupunkimme ulkopuolisilla, hyvinkin tuulisilla kujilla pari vuotta aiemmin. He näkivät kadun ali toistensa deodorantitomissa kainaloissa kitarat. ”Soitatko sinä kitaraa?”, kysyi Larry Mikelta. ”Soitan” vastasi Mike. ”Soitetaanko yhdessä?”, jatkoi Larry. ”Soitetaan vaan”. Ja niin he treenasivat ja soittivat. He varastivat kaikki - siis todella kaikki- vapaana olevat nuotit ja pistivät niitä epäjärjestykseen. He nauttivat ja nauroivat, koska he tiesivät, mitä he tekivät. He huomasivat että nuo epäjärjestysnuotit kuullostavat hyvältä, vähän kuin hagginsia takaapäin naiskentelevan walesilaisen oksentelulta.
Lue lisää Tölksin historiasta.
Larry ja Mike miettivät mitä tehdä. Heillä oli iso nippu maanmainioita rock-kappaleita, mitkä piti saattaa myös muiden tietoon, jotta maailma ei tuhoudu. Keikatkin olisivat bändinä kivoja. Vaikka sieltä ei rahaa saa, mutta se ei haittaa. Kiertueella ei elämiseen tarvita muuta kuin tuokko marjoja ja himppu jalkasientä, niin bändi kyllä pärjää ja kulkee eteenpäin. Heillä oli kitarat, mutta ei kaksi kitaraa bändiä tee, he tuumasivat yksissä tuumin. Mikä nyt neuvoksi? Bändiin tarvitaan enemmän - tarvitaan bassoon ja rumpuihin bassonsoittaja ja rumpali. Mielummin niin että rumpali soittaa rumpuja ja bassonsoittaja bassoa. Ja tarvittaessa fonia - siis anglosaksofonia, kuten Larry asian niin nasevasti lohkaisi. Onneksi Mike muisti erään tuttunsa, jolla oli basso ja joka kuuleman mukaan soitti sitä. Hän viestitti hänelle tietääkö hän ketään. Hän tiesi montakin ihmistä, mutta antoi ystävällisyyttään pelkästään bassonsoittajan ja rumpalin yhteystiedot ja pyysi olemaan yhteyksissä. Mike piiloutui saman tien työpaikkansa kahviautomaattiin sisään ja morsetti sieltä heille. Tulkaa illalla käymään, kuului kutsui pimeän talven eetteristä. He lähtivät demonipun -tai niin kuin Mike totesi demoninipun – kera tapaamaan Blashia ja Johnia. Kuuluisa nelikko oli kohdannut toisensa. Larry ja Mike soittivat kappaleensa läpi Blashille ja Johnille. Samana erään iltapäivän aamuna, joka tosin oli jo kääntymässä yötä kohti, Blash ja John sanoivat samantien Larrylle ja Mikelle ”kyllä, kyllä me tulemme mukaan”. Riemuissaan Larry ja Mike palasivat kotiinsa kitaroidensa viereen tohkeissaan ja varmoina siitä, että levystä tulee totta. He itkivät onnesta itsensä uneen, sillä maailma olisi pelastuva soittolistojen isolta möröltä, joka vaani kaikkia, jotka uskalsivat radion avata.
Bändiin tarvittiin nimi. Sitä mietittiin. Se keksittiin. Taivaalle muodostui yht’äkkiä usvapilvistä sana, jota kukin soittaja yritti parhaansa mukaan tavata. Kaikki katsoivat sanaa ja toisiaan suuresti hämmästyen toistivat sanan ääneen - The Tølks (lausuttuna The Tölks) – se on siinä. Mitä se tarkoitti, kuka tietää, sillä ei väliä, mutta tämä on korkeampaa johdatusta. Samana iltana treenikämpälle tuotiin kultaa ja mirhamia – kenen toimesta, sitä ei tiedetä edelleekään.
He harjoittelivat yhdessä. Monta kertaa. Viimein oli koittava aika, että hengentuotokset oli saatettava nauhalle. He taivalsivat lumierämaan halki soitinten kera pitkän pitkän matkan ja päätyivät viimein studioon. Johnia kadutti tuolla pimeän öisen matkan hetkellä soittimensa valinta - nokkahuilu kun olisi ollut kevyempi kantaa. He soittivat siellä usean kerran. Ja soittivat. Ja ottivat uusintaotoksia. Ja soittivat.
He kävivät myös keikoilla. Kaikista maailman paikoista Suomessa sekä Euroopassa, missä Suomikin muuten sijaitsee. Ihmiset hämmästyivät, miten hyvä yhtye oli ja miten hyvältä epäjärjestysnuotit kuullostivatkaan. Ihmiset kysyivät innoissaan ”voimmeko ostaa arvon soittoherrojen levyn?” ”Älkää peljätkö, sillä teille on tuleva aika, jolloin albumimme Malefunction on saapuva luoksenne!” vastasivat John, Blash, Larry ja Mike kuin yhdestä suusta- ja sorkkataudista. Tuo päivä on nyt.